Kansallisgallerian juuret ulottuvat aikaan, jolloin Suomen Taideyhdistys aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1846. Taideyhdistyksen näyttely- ja kokoelmatyön jatkajaksi tuli vuodesta 1939 Suomen taideakatemian säätiö. Se toimi vuoteen 1990 saakka, jolloin Valtion taidemuseo perustettiin opetusministeriön alaiseksi valtion laitokseksi. Vuonna 2014 Valtion taidemuseosta tuli Suomen Kansallisgalleria, joka on itsenäinen julkisoikeudellinen säätiö.

Koko historiansa ajan Kansallisgallerialla on ollut tavoitteena rakentaa kulttuuriperintöä, vahvistaa kansallista taidekokoelmaa ja saattaa taidetta yleisöjen ulottuville.

Alkuvuodet

Ajatus Suomen Taideyhdistyksen perustamiseksi esitettiin jo vuonna 1834. Virallisesti Taideyhdistys perustettiin 27.1.1846. Sen tehtävänä oli luoda perusta Suomen taide-elämälle, sillä tuolloin Suomessa ei ollut taidemuseoita eikä varsinaista taidekoulutusta.

Alkuaikoina Taideyhdistyksen tehtäviin kuului kehittää kuvataiteen tuntemusta ja järjestää jäsenmaksuilla puitteet kuvataiteen alkeiden opiskeluun. Toiminta keskittyi jäsenistön valitsemiseen, taideopetuksen, taideteosarpajaisten ja näyttelyiden järjestämiseen ja myöhemmin oman taidekokoelman keräilyyn, josta oli seurauksena pian myös Suomen ensimmäisen taidemuseon perustaminen. Suomen Taideyhdistyksen taidekokoelmaa alettiin kartuttaa 1849 Taideyhdistyksen Piirustuskoulun mallikokoelmaksi.

Kipsimallipiirustuksen opetusta Suomen Taideyhdistyksen Piirustuskoulussa Ateneumissa. Valok. Daniel Nyblin, Helsinki, noin 1898. Kuva: Kansallisgalleria.

Kipsimallipiirustuksen opetusta Suomen Taideyhdistyksen Piirustuskoulussa Ateneumissa. Valok. Daniel Nyblin, Helsinki, noin 1898. Kuva: Kansallisgalleria.

Näyttelytoimintaa ja taideopetusta

Taideyhdistys aloitti näyttelytoiminnan keväällä 1847, jolloin se järjesti ensimmäisen taidenäyttelynsä Helsingissä. Näyttelyiden yhteydessä järjestettävät jäsenten keskeiset taideteosarpajaiset saavuttivat heti merkittävän aseman. Tämän jälkeen näyttelyitä järjestettiin vuosittain. Näyttelyt olivat avoimia myös Taideyhdistyksen jäsenistön ulkopuoliselle yleisölle.

Taideyhdistys huolehti taideopetuksesta ylläpitämällä piirustuskouluja. Helsingin Piirustuskoulu perustettiin 1848, ja Turun Piirustuskoulu siirtyi Taideyhdistyksen haltuun 1852. Taideyhdistys myös tuki suomalaisia taiteilijoita apurahoin.

Kokoelman synty

Yksityiset lahjoittajat ovat kannatelleet kokoelman muodostumista jo Suomen Taideyhdistyksen ajoista alkaen. 1800-luvulla ensimmäiset lahjoitukset tulivat Taideyhdistyksen lähipiiristä: johtokunnan jäseniltä ja taiteilijayhteisöltä. Esimerkiksi yhdistyksen johtokunnan jäsenenä toimineen paroni Otto Klinckowströmin kokoelmasta osa lahjoitettiin yhdistykselle 1851 ja ahvenanmaalaisen taidemaalari Karl Emanuel Janssonin jäämistö osoitettiin yhdistykselle 1874. Vuonna 1868 taidekokoelman kartuttaminen lisättiin yhdistyksen sääntöihin.

Taidekokoelmien tutkimus käynnistettiin 1800-luvun loppupuolella, jolloin lähdemateriaaliksi ryhdyttiin kokoamaan järjestelmällisesti kuvataideaineistoja. Näistä syntyi nykyisenkin arkistokokoelman pohja.

Ensimmäisiä suurlahjoituksia oli Viktor Hovingin Taideyhdistykselle testamenttaama omaisuus ja taidekokoelma vuonna 1876. Tärkeä lahjoitus oli myös lääketieteen lisensiaatti Herman Frithiof Antellin testamenttilahja Suomen kansalle 1893. Lahjoituksen taidekokoelma sijoitettiin Suomen Taideyhdistyksen huomaan ja muu aineisto nykyisen Suomen kansallismuseon edeltäjäorganisaatioon.

Ateneum – taiteelle oma tila

Suomen Taideyhdistys toimi useissa vuokrahuoneistoissa eri puolilla Helsinkiä ennen muuttoa Ateneumiin. Arkkitehti Theodor Höijerin (1843–1910) suunnittelema Ateneum-rakennus valmistui keväällä 1887, ja se vihittiin käyttöön 18.11.1887. Rakennuksessa sijaitsivat Taideyhdistyksen ja sen taidekokoelmien rinnalla yhdistyksen Piirustuskoulu (nykyinen Kuvataideakatemia) sekä Suomen Taideteollisuusyhdistys (nykyinen Designmuseo), sen kokoelmat ja Veistokoulu (nykyinen Aalto yliopiston Taiteen ja suunnittelun korkeakoulu).

Taideyhdistyksen kokoelma vakautti asemansa uudessa rakennuksessa, mutta vasta vuodesta 1958 alkaen Ateneumin taidekokoelmista alettiin käyttää nimeä Ateneumin taidemuseo.

Paul Sinebrychoff huoneessaan 1910-luvulla. Valok. Signe Brander, Helsinki. Kuva: Kansallisgalleria.

Paul Sinebrychoff huoneessaan 1910-luvulla. Valok. Signe Brander, Helsinki. Kuva: Kansallisgalleria.

Sinebrychoffien taidekokoelmasta ja palatsista museo

Sinebrychoffin kokoelmat muodostavat vanhaan eurooppalaiseen taiteeseen erikoistuneen Sinebrychoffin taidemuseon perustan. Kauppaneuvos Paul Sinebrychoff ja hänen vaimonsa Fanny aloittivat 1890-luvulla taiteen keräilyn. Fanny Sinebrychoff lahjoitti vuonna 1921 puolisoiden yhteisestä toiveesta n. 900 teosta käsittävän kokoelman Suomen valtiolle.

Kokoelmat avattiin yleisölle samana vuonna Sinebrychoffin palatsirakennuksesta vuokratussa kolmen huoneen huoneistossa. Sen neljässä kadunpuoleisessa huoneessa esiteltiin tyyli-interiöörejä, jotka olivat suurin piirtein Fanny Sinebrychoffin jättämässä asussa.

Suomen taideakatemian aika: sotavuosia, tilauudistuksia ja monipuolisempaa museotoimintaa

Suomen Taideyhdistys hoiti museotoimintaa ja kuvataideopetusta lähes sata vuotta, kunnes sen museo- ja koulutoiminnot järjestettiin uudelleen perustamalla vuonna 1939 säätiö, Suomen taideakatemia – Finlands Konstakademi. Säätiön tarkoituksena oli Suomen kuvataiteen vaaliminen, kehittäminen ja tukeminen.

Vain kaksi päivää perustamisen jälkeen Ateneumin taidekokoelmat suljettiin yleisöltä talvisodan syttymisen takia ja avattiin jälleen maaliskuussa 1946. Myös Sinebrychoffin taidemuseo jouduttiin sulkemaan sodan vuoksi ja museolla säilytetty kokoelma evakuoitiin turvasäilöön. Rakennus vaurioitui pommituksissa ja oli sodan jälkeen käytössä Teknillisen korkeakoulun kemian laboratoriona. Museo avattiin uudelleen yleisölle vasta 22.1.1960.

Taidemuseohuoneisto restauroitiin panimoyritys Oy Sinebrychoff Ab:n varoilla, ja 1975 valtio osti koko rakennuksen. Rakennus peruskorjattiin ja kunnostettiin kokonaisuudessaan museokäyttöön, ja vuonna 1980 museoon siirrettiin myös Ateneumin taidemuseon vanhan ulkomaisen taiteen kokoelmat.

Ateneum sai sodan jälkeen monia lahjoituksia. Ostot pyrittiin suuntaamaan sekä kotimaiseen että ulkomaiseen taiteeseen. Myös näyttelytoiminta käynnistyi uudelleen, ja ulkomaisen taiteen esittelyn merkitys voimistui. Samoin yleisölle suunnattujen opastus- ja esitelmätilaisuuksien järjestämisestä tuli vakiintunut toimintamuoto.

Suomen taideakatemian myötä tullut merkittävin muutos oli valistusosaston (vuodesta 1973 näyttely- ja tiedotusosaston) perustaminen vuonna 1956. Osaton tehtäväksi tulivat mm. kiertonäyttelyiden järjestäminen ja myöhemmin kuvataiteen erityisaineistojen arkistointi ja tietopalvelu.

Pitkään ahtaana pidetyn Ateneum-rakennuksen peruskorjaus- ja laajennustyön suunnittelu aloitettiin 1980. Korjauksen aikana Suomen taideakatemian säätiö toimi väliaikaistiloissa. Ateneumin peruskorjauksen loppuvaiheessa vuonna 1990 tehtiin päätös Valtion taidemuseon perustamisesta valtakunnalliseksi keskustaidemuseoksi.

Valtion taidemuseona 1990–2013

Valtion taidemuseo aloitti toimintansa syyskuussa 1990 ja muutti korjattuun, uudistettuun ja kokonaan sen käyttöön annettuun Ateneum-rakennukseen seuraavan vuoden alusta.

Seuranneina vuosikymmeninä hankintoja ja etenkin lahjoituksia tehtiin runsaasti. Ateneumin taidemuseolle osoitettiin mm. Wäinö Wallin kokoelma (1995), Aune Mikkosen lähes koko taiteellisen tuotannon lahjoitus (2001), Ester ja Jalo Sihtolan Taidesäätiön 505 teoksen lahjoitus (2001), Beatrice Granbergin 98 teoksen kokoelma (2002, Valtiokonttorin lahjoitus), Yrjö ja Nanny Kauniston 78 teoksen lahjoituskokoelma (2005) ainutlaatuisine Helene Schjerfbeck maalauksineen sekä Rolando ja Siv Pieraccinin 550 teoksen lahjoituskokoelma italialaista 1900-luvun taidetta (2008).

Valtion taidemuseossa kokoelman hoito- ja talletusvastuu jaettiin kolmen museoyksikön, Ateneumin taidemuseon, Nykytaiteen museon ja Sinebrychoffin taidemuseon sekä entisen näyttely- ja tiedotusosaston dokumenttiarkistoille pohjautuneen Kuvataiteen keskusarkiston kesken.

Merkittävä uudistus oli myös Sinebrychoffin taidemuseossa tehty mittava, vuonna 2002 valmistunut peruskorjaus, jossa pyrittiin säilyttäviin ja entistäviin ratkaisuihin interiöörimuseota ajatellen. Nykytaiteeseen keskittyvän museon synty oli niin ikään osa uutta aikakautta.

Kiasma-rakennuksen työmaa. Kuva: Kansallisgalleria.

Kiasma-rakennuksen työmaa. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen.

Nykytaiteen museo Kiasma

Nykytaiteen museo perustettiin Valtion taidemuseon oheen 1990, ja se toimi aluksi Ateneum-rakennuksessa. Kiasma-rakennuksen tarina alkoi vuonna 1992 julistetun arkkitehtuurikilpailun myötä. Kilpailun voitti yhdysvaltalainen arkkitehti Steven Holl ehdotuksellaan Chiasma, ja museon rakentaminen käynnistyi 1996. Risteyskohtaa tarkoittava nimi muuntui Kiasmaksi, joka tuli osaksi museon nimeä. Valmiin museon avajaisia päästiin viettämään toukokuussa 1998.

Nykytaiteen museo Kiasman saamista lahjoituksista ensimmäinen ja symboliarvoltaan merkittävä oli taidehistorian opiskelijoiden ja taiteilijoiden perustaman Porkkana ry:n lahjoitus. Kokoelma käsitti hieman toistasataa kansainvälisten taiteilijoiden, kuten Richard Longin, Nancy Holtin ja Christon pienikokoista teosta. Kansainvälistä taidetta museoon toi puolestaan Kiasma-kokoelma (1998), jonka taustalla oli liikemies ja keräilijä Pentti Kourin kokoelma.

Taiteilijakohtaiset jäämistöt ovat merkittäviä paitsi taiteellisesti, myös tutkimuksellisesti. Sellaisiin kuuluu Maj-Lis Pitkäsen lahjoittama taiteilija Kalervo Palsan teosten kokoelma (1999). SKOP:in 700 teoksen kokoelma (2002) puolestaan vahvistaa Kiasman kokoelman suomalaisten taiteen peruskokoelmaa.

Kansallisgalleriaksi

1.1.2014 Valtion taidemuseosta tuli Kansallisgalleria. Kansallisgalleria on julkisoikeudellinen säätiö, mutta kokoelma jäi valtion omistukseen kansallisomaisuudeksi. Museoyksiköinä jatkavat Ateneumin taidemuseo, Nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo. Kokoelmista huolehtii yhdessä museoiden kanssa kokoelmahallintaosasto, jonka hoidossa ovat myös taidehistorialliset arkistokokoelmat.

Lähteet:

Harju, Virpi (toim.) 2010. Kulttuurin rakentaja – Valtion taidemuseo 1990–2010. Helsinki: Valtion taidemuseo.

Pettersson, Susanna 2008. Suomen Taideyhdistyksestä Ateneumiin – Fredrik Cygnaeus, Carl Gustaf Estlander ja taidekokoelman roolit. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden Seura / Valtion taidemuseo.

Valtion taidemuseon kokoelmastrategia ja kokoelmapoliittinen ohjelma 2011. Helsinki: Valtion taidemuseo.