Valokuvaaja Petri Virtanen kuvaa teosta Flo Kasearu: Uprising (The Aircraft), 2015 Kiasman viidennessä kerroksessa ARS17 näyttelyn aikana. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen.

KOKOELMAT KUVIKSI

Flo Kasearun teos Uprising (The Aircraft) on tuotu Kiasman viidennen kerroksen näyttelytilaan kuvausta varten. On maanantai, museo on kiinni, ja valokuvaaja voi tehdä työtään rauhassa. Teos hankittiin Kansallisgallerian kokoelmaan joulukuussa 2016. Nyt, ARS17-näyttelyn ollessa esillä, löytyy valokuvaamiselle sopiva hetki.

Valokuvaus on osa prosessia, jonka kaikki kokoelmaan tulevat teokset tavallisesti käyvät läpi tullessaan osaksi museokokoelmaa. Teosten hankinnan, joista Kansallisgalleriassa päättävät kolme museotamme, Ateneum, Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo, jälkeen alkaa kokoelmahallinnan ammattilaisten työ. Teos saa inventaarionumeron, sen tiedot kirjataan kokoelmatietokantaan, konservaattori tarkastaa teoksen ja valokuvaaja kuvaa sen.

Pellistä kootulla Uprising-teoksella on korkeutta metri ja ulottuvuutta leveys- ja syvyyssuunnassa parisen metriä. Yksin kuvaaja ei tehtävästä selviä, vaan hänen lisäkseen operaatioon on tarvittu muun muassa näyttelymestareita teoksen siirtämiseen ja liikutteluun.

Luovuutta tarvitaan

Valokuvaaja Hannu Aaltonen kuvaa teosta Marjo Lahtinen: Kädellinen, 1996. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Valokuvaaja Hannu Aaltonen kuvaa Marjo Lahtisen veistoksia

Uprising ei mahtunut Kiasman valokuvastudioon, mutta Ateneumissa Marjo Lahtisen vuonna 2017 hankittu puolimetrinen graniittiveistos Kädellinen on helpommin kuvaajan hallittavissa. Mutta on Ateneumissakin tarvittu erityisjärjestelyitä esimerkiksi silloin, kun otettiin kuva Torsten Wasastjernan teoksesta Varisevat lehdet (1897). Kuusimetrinen maalaus levitettiin Ateneum-rakennuksen sisäpihan lattialle, ja kamera kiinnitettiin huoltosiltaan korkealle yläilmoihin.

Wasastjernan teosta valokuvataan Ateneumissa

Sen jälkeen, kun Ateneum-rakennuksen kuvaamotila otettiin käyttöön vuonna 1990, on kokoelmien kuvaaminen ehtinyt muuttua eri tavoin. Viimeiset filmille otetut kokoelmakuvat otettiin vuonna 2007 ja samana vuonna purettiin pimiö. Nyt seurataan 3D-kuvaamisen kehitystä, vaikka se ei vielä ole museoiden arkea.

Kuvia moneen käyttöön

Valokuvaaja Simo Karisalo kuvaa miniatyyria Johan Gustaf Howenschöld: Kuningas Kaarle XIV Juhana, ajoittamaton Sinebrychoffin konservointiateljeessa. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen miniatyyrikuva: Kansallisgalleria / Simo Karisalo.

Kokoelmiin kuuluvan taideteoksen kuvaa tarvitaan teoksen tunnistamiseen, mutta käyttötarkoituksia on paljon muitakin. Digikuvat ovat itsestään selviä työvälineitä museoissa näyttelyiden suunnittelussa, lainaustoiminnassa, konservaattoreiden työssä ja taiteen tutkimuksessa.

Olennaisen tärkeä luku ovat yleisöt, jotka pääsevät laadukkaiden kuvien avulla kosketuksiin museokokoelmien kanssa. Kymmeniä tuhansia teoskuvia Kansallisgallerian kokoelmista on nähtävissä verkossa museon omilla sivuilla mutta myös yhteisessä suomalaisessa kulttuuriperinnön hakupalvelussa Finnassa ja yhteiseurooppalaisessa Europeana-palvelussa.

Kuvien katsominen ei aina riitä, vaan kuvia halutaan ja niitä voi käyttää. Sinebrychoffin taidemuseossa miniatyyrikokoelman esittelyssä korkearesoluutioiset kuvat korvaavat suurennuslasin. Niiden avulla näyttelykävijä pääsee katsomaan myös miniatyyrien takapuolelle.

 

 

 

‹ Takaisin artikkeleihin

Tuoreimmat blogiartikkelit

Taideteosten salainen elämä, röntgenkuvausta museossa

Röntgenkuvauksen avulla voidaan tutkia taideteoksen rakennetta kuten kankaan ja maalipinnan kuntoa, konservointihistoriaa sekä näkyvän maalipinnan alla olevia aiempia sommitelmia. Röntgenkuvaus on käyttökelpoinen menetelmä myös aitoustutkimuksissa. Konservaattori Katariina Johde kertoo, miten Kansallisgallerian uusien laitehankintojen myötä röntgenkuvaus on muuttunut muutaman vuoden aikana analogisesta digitaaliseksi. Tämä on tuonut mukanaan uusia mahdollisuuksia sekä kuvien analysointiin että kuvauskohteiden valintaan.

Nyt ja sadan vuoden kuluttua

Museot ovat laitoksia, jotka hankkivat ja säilyttävät kokoelmia suojatakseen kulttuurista ja tieteellistä perintöä. Museoiden keskeinen tarkoitus on huolehtia kokoelmien säilymisestä tuleville sukupolville. Tämä on kirjattu UNESCO:n alaisen Kansainvälisen museoneuvoston eettisiin periaatteisiin. Ne kuuluvat museoammatillisen työn kulmakiviin. Usein ajatellaan, että säilyttämisen aikajänne on vähintään sata vuotta tästä eteenpäin.

Kokoelmatiedossa riittää työtä ihmiselle ja koneelle

Museoliiton Kokoelmatiedot talteen ja käyttöön –seminaari keräsi yhteen kokoelmatyön ajankohtaisia teemoja ja kehityssuuntia. llmassa väreili myös ikuisuuskysymyksiä. Kokoelmahallinnan amanuenssi Johanna Helin kirjoittaa seminaarin herättämistä ajatuksista kokoelmahallintajärjestelmän vaihdoksen kynnyksellä.