Auguste Rodin -näyttelyn ripustusta Ateneumissa 2016. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen.

Luetteloinnin ylistys

Museot ovat suositumpia ja tunnetumpia kuin koskaan. Kansainvälisestä museobuumista alettiin kohista jokunen vuosi sitten. Nyt ne näkyvät ja kuuluvat valtamediassa, sosiaalisessa mediassa ja ihmisten välisissä kohtaamisissa tavalla, josta aikaisemmin saattoi vain uneksia.

Yleisösuhteen rakentaminen sekä viestintä ja markkinointi ovat täälläkin erikoistuneiden huippuosaajien arkea. Yleisöille suunnattujen näyttelyiden ja tapahtumien lisäksi myös museoissa tehtävä työ on alkanut kiinnostaa. Mitä tapahtuu kulissien takana niissä tiloissa, joihin museokävijät eivät pääse? Ja millaista on museorakennuksessa sen jälkeen, kun ovet ovat sulkeutuneet viimeisen kävijän takana?

Kansallisgalleriassakin joskus tarjoutuva mahdollisuus tutustua esimerkiksi konservaattoreiden tiloihin ja heidän työhönsä on varma hitti. Tuntuu aina lähes ihmeeltä, kun tottuneet kädet taikovat vanhojen maalausten tumman suojalakan ja lian alta esille puhtaita värejä, jotka ovat ainakin lähellä sitä, miten taiteilija itse näki ne aikanaan.

Kuinka moni on mahtanut miettiä, mitä kaikkea näyttelysaleissa tapahtuu niiden viikkojen aikana, kun näyttely vaihtuu uuteen. Erilaisten taideteosten ja muiden aineistojen esille saattaminen vaatii monen ammattilaisen yhteispeliä. Varmaa on, että purkaminen, uuden esillepanon valmistelu ja sen toteutus edellyttävät työvaiheiden piiruntarkkaa vaiheistusta, jossa jokainen hallitsee osansa.

Näistäkin asioista museot nykyisin kertovat muun muassa netissä jakamillaan videoilla.

Näkymätöntä ja vielä näkymättömämpää

Kulisseissa tehtävän, toisinaan hiljaiseksi tai näkymättömäksi kutsutun museotyön joukossa on myös sellaista, jonka ympärille on vaikea kehittää jännittävää glamouria. Tarkoitan hiljaisesta työstä hiljaisinta, jonka haluan tässä ensimmäisessä Museopuhetta kulisseista -kirjoituksessa nostaa esille. Se on kuitenkin kaiken ammattimaisen museotoiminnan perusta. Tarkoitan kokoelmien luettelointia.

Suomen Taideyhdistyksen pöytäkirjojen digitointiprojekti 2012. Kuva: Kansallisgalleria / Minttu Juvonen

Suomen Taideyhdistyksen pöytäkirjojen digitointiprojekti 2012.
Kuva: Kansallisgalleria / Minttu Juvonen

Kokoelma tekee museosta museon, ja ilman kokoelman hallintaa museon toiminta ei pitkälle kanna. Kaikki kokoelmiin kuuluvat taideteokset ja muut aineistot kuten esineet ja arkistokokonaisuudet luetteloidaan vuosikymmenien kuluessa hiottujen ammatillisten standardien mukaisesti. Jokaisesta esineestä kirjataan tärkeimmät perustiedot. Sen jälkeen esineen vaiheita kokoelman osana dokumentoidaan huolella – on lainoja näyttelyihin, uutta tutkimustietoa, mahdollisia materiaalivaurioita ja kunnostuksia ja niin edelleen.

Kansallisgallerian kokoelmissa on taideteoksia noin 40000. Niihin liittyvää tietoa on kertynyt ja kertyy koko ajan valtavia määriä. Tiedon pitää olla oikeaa, täsmällistä, ja sen pitää olla hyvässä järjestyksessä ihan niin kuin itse museoesineidenkin, löydettävissä ja jaettavissa. Museot elävät tätä päivää mutta samalla ne tällä perustyöllä katsovat kauas eteenpäin varmistaen, että yhteisöillä on yhteinen muistitietonsa myös tulevaisuudessa.

Intohimona kokoelma

Kokoelmia luetteloivilla ammattilaisilla on perinpohjainen tietämys kokoelma-aineistojen kuten taideteosten historiasta, kansainvälisistä ja paikallisista tyyleistä, tekijöistä, tekniikoista ja paljosta muusta. Tietonsa he ovat tavallisesti hankkineet opiskelemalla aluksi humanistisia tieteitä, mutta se ei riitä. Lisäksi tarvitaan vuosia tai vuosikymmeniä esineiden ja kokoelmien parissa, jotta silmä ja mieli harjaantuvat näkemään ja erittelemään niiden erityisyyttä, lukemaan ja tallentamaan niitä ja niiden välittämää tietoa osana kulttuurin jatkumoa.

Kun käyt museossa, kuljet todennäköisesti ohi ovien, jotka rajaavat museoammattilaisten työtilat näyttelytiloista. Ovien takana myös luetteloidaan kokoelmia tämän päivän museotoiminnan ja tulevaisuuden tutkimuksen tarpeisiin. Asiatuntijoiden työpisteet eivät juuri eroa kaikkien muiden toimistoissa työskentelevien työoloista, vaikka museorakennukset toki eroavat keskimääräisistä toimistotiloista. Nykyisin luettelointitiedot kirjataan sähköisiin tietokantoihin ja luetteloijakin tuntee näyttöpäätetyön tavallisen arjen.

Ei siis ulkoista hohtoa tai draaman käänteitä, jotka ylittäisivät uutiskynnyksiä. Kun nuorena opiskelijana kävin käytännön museotyön kurssia, sanoi opettajamme, että museoammattilaiset ovat tulisieluisia ihmisiä. Väite jäi mieleen, koska he eivät nuorissa silmissäni näyttäneet sellaisilta. Myöhemmin tajusin, miten suurella sydämellä ja miten vahvalla uskolla museokokoelmien, humanistisen tiedon ja kulttuuristen arvojen merkitykseen tehdään kaikkein hiljaisinta ja näkymättömintäkin museotyötä.

Tutustu tarkemmin millaista on olla Töissä kokoelmien parissa.

‹ Takaisin artikkeleihin

Tuoreimmat blogiartikkelit

Taideteosten salainen elämä, röntgenkuvausta museossa

Röntgenkuvauksen avulla voidaan tutkia taideteoksen rakennetta kuten kankaan ja maalipinnan kuntoa, konservointihistoriaa sekä näkyvän maalipinnan alla olevia aiempia sommitelmia. Röntgenkuvaus on käyttökelpoinen menetelmä myös aitoustutkimuksissa. Konservaattori Katariina Johde kertoo, miten Kansallisgallerian uusien laitehankintojen myötä röntgenkuvaus on muuttunut muutaman vuoden aikana analogisesta digitaaliseksi. Tämä on tuonut mukanaan uusia mahdollisuuksia sekä kuvien analysointiin että kuvauskohteiden valintaan.

Nyt ja sadan vuoden kuluttua

Museot ovat laitoksia, jotka hankkivat ja säilyttävät kokoelmia suojatakseen kulttuurista ja tieteellistä perintöä. Museoiden keskeinen tarkoitus on huolehtia kokoelmien säilymisestä tuleville sukupolville. Tämä on kirjattu UNESCO:n alaisen Kansainvälisen museoneuvoston eettisiin periaatteisiin. Ne kuuluvat museoammatillisen työn kulmakiviin. Usein ajatellaan, että säilyttämisen aikajänne on vähintään sata vuotta tästä eteenpäin.

Kokoelmatiedossa riittää työtä ihmiselle ja koneelle

Museoliiton Kokoelmatiedot talteen ja käyttöön –seminaari keräsi yhteen kokoelmatyön ajankohtaisia teemoja ja kehityssuuntia. llmassa väreili myös ikuisuuskysymyksiä. Kokoelmahallinnan amanuenssi Johanna Helin kirjoittaa seminaarin herättämistä ajatuksista kokoelmahallintajärjestelmän vaihdoksen kynnyksellä.